lauantai 29. heinäkuuta 2017

Lomakuulumisia

Niin se loma tässä vierähtikin, tekemättä sen kummoisempia. Loma on edennyt todella hitaasti laskeskellen päiviä koulun alkuun. Olen odottanut kouluunpaluuta loman alusta asti. Suoraan sanottuna lomalle lähtö pikemminkin ärsytti, kuin helpotti. Kaipaan rutiineja ja tekemistä. Sitä se koulu minulle tuo. Lisäksi opiskelu on minusta kivaa eikä hajottavaa. On ihanaa päästä opiskelun kautta muihin ajatuksiin, joitten kanssa normaalisti elän.

Minulla on oikeastaan aika paljonkin odotuksia elokuulta. Kouluunpaluu on ehkä se hienoin juttu. Sitten muutenkin arki käynnistyy, mitä odotan myös. Heinäkuu on ollut pelkkää lenkkeilyä tai sisällä lojumista. Ulkoilen joka päivä, satoi tai paistoi tai kiellettiin tai ei. Ulkona ollessa menee tunteja, joka päivä samat tunnit ja kellonajat. Kaipaan tällaisia rutiineja, lomalla tai ei. Koulun alettua ulkoilen samat hetket iltapäivästä. Voin kuulostaa neuroottiselta, mutta tämä on sitä, mistä nautin. Iltapäivät ulkoilmassa ovat minun tapani rentoutua, en ole niitä ihmisiä, ketkä rentoutuvat lojuessaan sohvalla kirjan tai leffan ääressä. Se ei vain tunnu menevän aina kaikille jakeluun 😁

Reissailtua on tullut kerran tällä lomalla. Kävimme Porvoossa vanhanaikaisella lättähattujunalla sukulaisteni kanssa. Vanhimmilla tuli paljon muistoja vanhoilta ajoilta, itse pikemminkin kummastelin, että näinkö entisaikana liikuttiin. Nykyään junalla ajelu tuntuu pikemminkin olevan sotkuisella asemalla lojumista kytäten taulua, mikä ilmoittaa junan olevan myöhässä. Nyt heinäkuussa on tullut junailtua senkin edestä Hämeenlinnaan, että nyt olisi ihan kiva pitää siitä taukoa :)

Mutta toinen reissu onkin vasta edessä! Aivan täytenä yllätyksenä nyt maanantaina lähden Tallinnaan pitkästä aikaa. Luvassa on ainakin vanhassa kaupungissa kiertelyä ja ostoksia. Sen näkee sitten, miten nämä kuusi ja puoli tuntia kuluvat siellä. Isomman ajan kanssa aattelin postailla vielä lisää mietteitä vegaanina olemisesta. Pysykäähän kuulolla! 💝

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Lomalla viimeinkin!

Moikka taas!

Lomat alkoi, ainakin meillä nyt viime lauantaina. Tunnetusti itse olen juuri heitä, jotka vihaavat kesälomaa, koska se on liian pitkä. (onko tää ees normaalia) Ihan ekaluokkalaisesta alkaen jo toisen lomaviikon jälkeen alkoi marina siitä, koska koulu alkaa. Nyt ihme kyllä tuntui erilaiselta, kun koululta lähdin. Ehkä siinä on myös se, että käyn vielä koko kesäkuun ja myös elokuun alusta alkaen koululla joka viikko punnituksissa. Eli saan periaatteessa kouluterapiaa, ettei tule koulu-ikävää kesken loman 😸

Eilen sain idean, että jospa tekisin lomalle bucket listin. Sain koottua ihan mukavasti tehtäviä asioita. Aion keskittyä lomalla itseni kehittämiseen. Ja se näkyy siinä listalla. Miksipä en sitä tännekin laittaisi?

Kehitä itseäsi

-Opi uusi taito
-Ylitä itsesi
-Opi tekemään uusi kampaus
-Taivu spagaatiin uudestaan
-Opettele tekemään jotain erityistä

Siivoa

-Siivoa huone läpikotaisin
-Tee vaatekaapin suursiivous ja lahjoita ylimääräset tai laita ne eteenpäin
-Heitä kaikki turha pois
-Siivoa huoneesi laatikot (tätä hetkeä odotan)
-Laita tavarat uuteen järkkään

Nauti kesästä

-Mene uimaan (en ole kehdannut kulkea missään uikkareilla)
-Vietä kunnon kotispa-päivä
-Helli hiuksia tekemällä hiushoito
-Juokse vesisateessa
-Hyppää lätäkköön
-Piirrä ulkona maisema
-Katsele juhannuskokkoa
-Syö jäätelö (herättää kyllä ristiriitaisia tunteita, viimeks söin itsenäisyyspäivänä sairaalassa)
-Loikoile auringossa
-Kerää kukkakimppu

Haasta itsesi

-Lue ainakin yksi kirja kannesta kanteen.
-Aloita 1000 palan palapeli ja saa se valmiiksi ennen syksyä
-Mene kirjastoon oikeasti lukemaan ja viettämään aikaa
-Tee jokin hyvä työ
-Neulo jotakin syksyksi

Listaa

-Luettele hyviä puoliasi
-Luettele, mitä itsessäsi voisit kehittää ja parantaa
-Listaa kaikki asiat, joista olet kiitollinen

Valmistaudu syksyyn

-Käy kouluvaateostoksilla
-Osta koulukirjat ja -tarvikkeet
-Selaile salaa koulukirjoja
-Pakkaa koululaukku
-Hyvästele kesäloma 2017

Tämmöstä mulla, listojen tekeminen jotenkin rauhoittaa minua. Inhoan kesässä sitä, ettei ole tekemistä, tai sitä, ettei tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Olen vähän neuroottinen siinä suhteessa, että kaikki pitää olla just, eikä melkein, tavarat suorassa hyllyllä, telkkarin äänenvoimakkuus pitää olla tasaluku, en uskalla joustaa mistään... Pakko-oireiden kanssa eläminen on haastavaa, mutta jos saa tahtonsa läpi, niin mikään ei ahdista. Lisäksi teen listoja ihan kaikesta. (Tässä taas hieno esimerkki) Mutta silti pidän ajatuksesta siinä, että voin haastaa itseni myös kesällä. Kesä on oivaa aikaa itsensä haastamiseen, kun koulustressi ei paina mieltä. Jos ette ole ennen bucket listejä tehneet, haastan teidätkin tekemään ja yrittämään saamaan kaikki asiat toteutumaan, jotta voi viettää omien unelmiensa kesän. Itselläni on rima jonkin verran korkealla, sillä joudun tekemään asioita, joita oikeasti pelkään. Ilman pelkoa ei ahdistuskaan katoa. Se on jääkylmä totuus. Mutta näillä mennään tämä kesä, viettäkäähän kiva loma, ketkä sinne ovat jo päässeet! 💖

Maisema eiliseltä lenkkipolulta. Niin se lämmin kesä tuli! 😻

lauantai 6. toukokuuta 2017

Asioita, joita ei tule ajatelleeksi sairastumisesta. (omat kokemukset)

Heippa taas pitkästä aikaa!

Tässä on minulla kohta sitä oikeanlaista koulua vierähtänyt kokonainen kuukausi, eli olen vasta äskettäin palannut oikeasti arkeen. Edellinen postaukseni arkeenpaluusta oli pikemminkin lukiollakäyntiä, jossa kävin vain ja ainoastaan vanhojentanssien harjoituksissa. (jotka nekin sitten pantiin poikki loppumetreillä, eli en päässyt tanssimaan niitä wanhoja.) Nyt minulla on taas yhä enemmän oikeanlainen kuva terveen ihmisen elämästä. Vaikka se minun kohdallani ei ole lähelläkään sitä aitoa menoa, joudunhan noudattamaan ankarasti ravitsemusterapeutin laatimaa ateriasuunnitelmaa, ravaamaan kouluterkalla viikottain ainakin kerran viikossa, käymään kaiken maailman lääkäreillä ja muilla, joilla nyt aivan normaalitilassa olevat nuoret eivät käy.

Minulta on kyselty jatkuvasti, onko tämä paranteleminen juuri sellaista, kuin annetaan ymmärtää. Minun vastaukseni tähän on jyrkkä ei! Kaiken maailman nettilehdet ja koulun terveystiedonkirjat antavat enimmäkseen sellaisen kuvan, että sairastuneen arki on pelkkää riskikäyttäytymistä, ja sitten aivan kuin kaikki loppuisi vain seinään!? No eihän se nyt ihan näin mene. Kerron nyt tästä oman päälle kuusikuukautisen matkani kokemuksesta, millaista se paranevan arki oikeasti on. Se on jotakin aivan muuta, kuin koulussa on opetettu.

Kaikki alkaa siitä hetkestä, kun jouduin sairaalaan riutuneen tilani vuoksi. Terve ihminen ajattelisi, että ruoka voisi maistua älyttömän hyvälle monien kuukausien paastojen ja omenoidenpopsimisen jälkeen, nälkä voisi olla kiljuva. Näin asiat eivät kuitenkaan olleet. Väittelyt hoitajien kanssa olivat arkipäivää. Kehoni oli niin sekaisin, ettei minulla ollut näläntunnetta lainkaan. Eikä ole muuten vieläkään monien kuukausien jälkeen. Kai se joskus sitten yllättää, kun aika on oikea ja olen paremmassa jamassa. Samalla oma kehoni reagoi varsin voimakkaasti siihen, kun sitä ruokaa yhtäkkiä alkaakin tulemaan: mahani oli kerännyt niin paljon nestettä ja turvotusta, että paitaa nostaessa näytin siltä, kuin olisin ollut raskaana. Samoin nestettä kertyi myös jalkoihin. Minua huimasi jatkuvasti ja ruokailujen jälkeen oli vain pakko pukea paksun neuleen päälle pitkä ja paksu neuletakki ja käpertyä huovan alle. Se kylmyys oli jotakin aivan sietämätöntä, ja kärsin siitä edelleen. Samalla kylmyydestä kärsittyäni kehossani alkoi samankaltainen reaktio, kuin vastasyntyneillä vauvoilla. Ihon ohetessa liikaa siihen alkaa kasvamaan sellaista ohutta, vaaleaa karvaa, lanugoa. Vaikka se iho ajan kanssa paksuuntuisikin, se karva ei välttämättä katoa ollenkaan, mutta joillakin se katoaa, onneksi.

Ja nyt siitä, mistä ei niinkään paljoa mediassa tai koulussa kerrota: paranemisen kesto ja kuinka rankkaa se oikeasti onkaan. Paraneminen ei tapahdu siinä ajassa, kun sinulle saadaan se paino sinne normaalin rajoille. Silloin se fyysinen tila saadaan lähemmäksi sitä tervettä. Jos kroppaan on tullut jo muuta vahinkoa, esimerkiksi sydämeen, luihin luukato tai lihaskato, on siinä vielä paljon tekemistä, jos asialle voi vielä jotakin. Henkinen paraneminen voi viedä keskimäärin sen kolmekin vuotta! Nyrkkisääntönähän yleensä on, että paraneminen vie ainakin tuplat enemmän aikaa, kuin sairastuminen, eikä anoreksiaan tai muihinkaan syömishäiriöihin päivässä, tai edes muutamassa kuukaudessa sairastuta. Enimmillään se vie jopa kymmenisen vuotta, joillakin se mielentila vain helpottaa, mutta väärät ajatusmallit seuraavat hautaan asti. Se on niin yksilöllistä, millä tavalla kukakin paranee. Joidenkin paraneminen voi lähteä yksinkertaisesti siitä, että hän menisikin vain yhtäkkiä jääkaapille ja alkaisi syömään. Joidenkin paraneminen sitten alkaa sieltä sairaalasta. Paraneminen on jatkuvaa kamppailua oman pään kanssa 24/7 ja sitä ei useimmiten ilman toisten ihmisten apua jaksa. Monella taustalla myllää myös pahaa ahdistuneisuutta ja/tai masennusta. Sitä kipua ei voi edes sanoin kuvailla. Eikä kukaan pysty porautumaan toisen pään sisään kuulostelemaan, että millaista se paraneminen on. Näin se vain ikävä kyllä menee.

Lähempänä kouluunpaluuta, huomasin jotakin omituista joissakin tutuissani. Niin ystävissäni, kuin muussakin lähipiirissäni. Minulle ei enää puhuttu, olin kuin läpikuultava haamu. Näitä kavereita näin muutenkin jo ennen sairastumista harvemmin, sillä emme käy samaa koulua. Huomannen sen, että riskikäytökseni on vaikuttanut myöskin kaverisuhteisiini. Milloin kukakin syyllistää minua siitä, miten olen saanut itseni tahallani sairaaksi. Ei kukaan ikinä haluaisi ajautua tähän tilaan. Ne, ketkä anoreksiaa havittelevat, eivät tiedä mistään mitään, mitä onkaan vastassa. Onneksi minulla on tukena edes ne muutamat tärkeät ystävät, jotka ovat pysyneet mukana rintamallani. Olen siitä hyvin kiitollinen ❤

Juoruja saattaa hyvinkin kuljeksia ympäri koulua tai työpaikkaa, sitä en edes ihmettelisi. Muistan sairaalasta päästyäni kuljeskellessani koulun käytävillä neuleessa ja legginseissä. (käytän nykyäänkin mieluummin peittävämpää vaatetusta, sillä en siedä itseäni vieläkään) Ihmiset menivät ehkä hieman hiljaisemmiksi, ja kuulin jonkun sanovan näin: "vitsi ku mäkin oisin yhtä laiha, kuin Henna". Otin tuon silloin vielä kehuna ja mielsin sen siihen, että olen saanut tehtyä kunnon suorituksen. Tai no miellänhän mä sen vieläkin siten. Ehkä ymmärrän tuon oikealla tavalla, kun olen terveempi, matka on vielä pitkä. Nyt jälkeenpäin ajateltuna, tuo oli todella ikävää, sillä tuo tyttö ei välttämättä tiennyt, mitä käyn läpi ja mitä kaikkea on ollut takanapäin. Toivon, että laihuuteen suhtautumiseen tulisi muutos yhteiskunnassa, vaikka itse sitä edelleenkin havittelen, vaikka suunnan pitäisi olla aivan toinen. Onneksi toisaalta sinne ei ole menemistä, tai joukko uusia ongelmia seuraisi minua.(mm. sairaala, koulun keskeytyminen, jopa loppuminen, muutto pois kotoa jonnekin syömishäiriöyksikköön, yms.) Näiden ajatteleminen saa käännettyä ajatukseni pois noista ajoista,

Eli tiivistettynä: monetkin ulkopuoliset saavat tietää tilanteestasi tavoin tai toisin, kaverit saattavat jättää sinut, ja saat tietää, ketkä ovat niitä oikeita ystäviäsi. Samalla saatat huomata, että kehosi on totaalisesti sekaisin, tunteet ovat kovilla ja kehon reaktiot ja uudelleenstarttaaminen voivat aiheuttaa niin fyysisiä kun henkisiäkin kipuja. Tässä ei todellakaan ole kaikkia asioita, joita voi tapahtua, tässä ovat ne mieleenpainuneimmat, jotka minua seurasivat. Kaikki eivät koe kaikkia asioita, oma parantuminen on aina hyvin yksilöllistä ja jotkut asiat auttavat toisia toipumisessa ja jotkut seikat taas eivät. Olemme kaikki niin erilaisia ja omalaatuisia. Ulkokuori ei paljasta paljoakaan ihmisestä, vaan kaikki tärkein on tämän sisällä, ja siihen pääsee vain käsiksi tutustumalla. Älkää siis tuomitko ketään ulkonäön perusteella, kaikki kaunein löytyy aina sisältäpäin! ❤

Lenkkipolulla olen jo huomannut ihania kevään merkkejä! Tällaisen kukkakimppukuvan merkeissä toivotan kivaa kevään alkua ja muistakaa rakastaa myös itteänne!

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Paranemiseni vegaanina ja muutama sananen vertailusta

Moi kaikki taas pitkästä aikaa!

Kuten moni varmasti arvelisikin, vegaanin elämä ruokailujen suhteen ei ole aina niinkään helppoa. Suurin huolenaihe on aina proteiinin ja riittävän energiamäärän saaminen. Voitte varmasti kuvitella, että painon nostaminen ja uudelleen syömisen opetteleminen on jo itsesään haastavaa, mutta vegaanina kaiken kanssa on oltava entistäkin tarkempia. Vegaaneilla on tutkitusti sekaaneja alhaisempi painoindeksi ja paljonkin pienempi todennäköisyys siihen, että olisi ylipainoinen (ellei sitten vietä sitä kuuluisaa sipsikaljavegaanin elämää). Vegaaninen ruokavalio on tavanomaista sekaaniruokavaliota paljon keveämpi ja tuottaa näin vaikeuksia painon nostamiselle terveeseen tapaan. Omasta kokemuksestani voin kuitenkin kertoa, että ravitsemusterapeutin laatimaa suunnitelmaa noudattaen painoni etenee kohti normaalia suuntaa rauhalliseen ja terveeseen tahtiin. Tämä ei siis todellakaan ole mikään syy kieltää vegaaniruokavaliota painonnostossa!

Minua tässä paranemisessa eniten motivoi juuri se, että noudatan jotakin erityisruokavaliota, mikäpä on juuri tällä hetkellä hyvin trendikäs. Olen ollut nyt vegaani melkein vuoden ajan. Mutta lokakuussa sain vasta oikeastaan oikeanlaisen näkemyksen vegaanisesta elämäntavasta. Samalla voin myös ajatella niin, että minun valintani eivät ole kytköksissä paikoitellen eläinten huonoihin oloihin. Pienenä vinkkinä siis: jos olet samankaltaisessa tilassa, kuin minä ja vailla motivaatiota, kannattaa tutustua tai vaikka kokeilla vegaanielämää. Et takuulla pety! Ja vaikka et tässä tilassa olekaan, vegaanielämä on paljon kivempaa kuin luuletkaan! Se ei ole pelkkää kieltoruokien listaamista. Oikeastaan yllättävän monet ruoat ovatkin vegaanisia. Ja kaikkein kivointa tässä on se, että veganismi on erittäin terveellistä! Ja vaikka luulisit, että jotakin eläintuotetta tulisi ikävä. No ei, lähes kaikilla näillä on jokin kasviperäinen tuuraaja! Esim. Juustot, maidot, jugurtit, rahkat, leikkeleet...

Jos kiinnostuit, tsekkaa ihmeessä www.vegaanituotteet.net , jossa mainitaan kaikki peruskaupoista löytyvät vegaaniset ruoka-aineet, jolloin kaupassakäynti ei mene tuoteselosteiden tihrusteluun! :)

Toisin sanoen kuitenkin minulla on ollut ongelmia painoni nostamisen kanssa, minkä vuoksi en etene siten, kuin kaikki toivoisivat. Sen sijaan se on myös omasta päästä kiinni, aikooko tai haluaako päästä normaalipainoon. Sen kanssa olenkin kamppaillut kaikki viime päivät. Lokakuusta alkaen, kun kamppailuni sai starttinsa sairaalassa, painoani on yritetty nostaa. (sairaalassa tapahtui kaikkea muuta, paitsi painon nostamista) Lukuja en aio koskaan kertoa, koska en halua muiden vertailevan itseään minuun.

Vertailu näissä asioissa pitäisi saada loppumaan. Niin helposti kuin minäkin alan vertaamaan omia lukujani toisten lukuihin, jos niitä jossain näen. Sen jälkeen joko koen itseni supertytöksi tai haluaisin kaivautua maan alle, jos luulen, että joku on pärjännyt "paremmin" tässä niin sanotussa kilpailussa. Siksi aina toivonkin, jos jossakin mediassa joku kertoo lukemiaansa julkisesti, niitä ei julkaistaisi. Jos joku tyttö x on laihtunut x verran ja painaa x verran, siitä tervemielinen ajattelee, että "voi että kuinka joku voi saada itsensä noin rapakuntoon." Syömishäiriöajattelija tai riskiryhmässä oleva ajattelee asiaa kuitenkin silleen, että "voi vitsi jos joku tohon pystyy ni nyt pitää pistää enemmän peliin, että saavutan vielä pienemmät lukemat" Anoreksia ei ole kilpailu, se on SAIRAUS;JOSTA VOI PITKÄNKIN AJAN JA TAISTELUN KANSSA PARANTUA. Anoreksian mukaan mikään ei ole tarpeeksi. Sen huomaa viimeistään vasta sairaalassa monitorien päässä tai sitten haudassaan. Nytpä näillä sanoin haluan kannustaa kaikkia, jotka ovat mitenkään epävarmoja itsestään, hakemaan sitä apua vaikka kouluterkkarilta tai vaikka puhua luotettavalle kaverille, jos sen kokee parempana vaihtoehtona, että ottaa ystävän mukaan, kun hakee apua elämänsä tärkeimpään päätökseen. Näin minä tein, menin kaverini saattelemana itkuisena terkkarille. Muutamaa päivää myöhemmin kaduin tätä toden teolla, mutta nyt olen erittäin kiitollinen siitä, että minut sinne raahattiinkin, vaikka väkisin.

Nyt haluan sanoa viellä kivaa vappua teille kaikille! <3

lauantai 11. helmikuuta 2017

Syitä parantua

Moi!

Päätin tässä huonojen päivien kuluksi pohtia, mitä ovat hyvät syyt parantua. Motivaationi on ollut täysi nolla jo monta päivää. Asiaa pahensi torstaina postilaatikosta tipahtanut uusi ateriasuunnitelma painon ja verenpaineen laskun takia. Juuri, kun viimein aloin tottumaan noin kuukauden vanhaan suunnitelmaan, niin ne pahukset menivät sorkkimaan sitä. Listan uudet sisällöt eivät todellakaan ollut mitää mieleistä, yleensä olen itse saanut paikan päällä vastaanotolla päättää, mitä haluaisin lisätä. Mielestäni ruhtinaalliset 4dl mantelimaitoa aamupalalla, lounaalla ja päivällisellä ei ole varsin järkevä lisäys varsinkaan, kun tulen täyteen todella helposti. Ennen pärjättiin semmosella 3dl per ateria. Muutakin pientä lisättiin, mutta tässä en nyt ala luettelemaan, ellei joku todella halua esimerkkiä, kuinka tulisi syödä parantuakseen syömishäiriöstä. Myöskään pahamaineisen vertailun vuoksi en aio huvikseen jaeskella omia hoitosuunnitelmiani täällä, sillä kaikkien tapaukset ovat todella yksilöllisiä.

Ekana haluan luetella sellaisia kokemuksia, joista en pysty sairaana nauttimaan laisinkaan. Aina tällaisen tilanteen sattuessa pohdin automaattisesti, kuinka voin syödä tai voinko ylipäätänsä kuluttaa energiaa tuossa tilanteessa. Stressi ja ahdistus kasaantuvat niin suureksi myräkäksi päässäni, että jätän edelleen nämä tilaisuudet mielelläni välistä. Mutta aikoinaan rakastin näitä asioita ja kaipasin jotakin oikeasti kivaa elämääni. Olisi mahtavaa, jos nämä joskus alkaisivat kiinnostamaan enemmän, kuin kurinalainen kaloreiden laskeminen epätoivoisesti, vaikka ateriasuunnitelman vuoksi joka päivä sisällöt ovat samoja (poikkeuksia toki on, jos luistan taas jostakin) ja liikuntakiellon vuoksi minua ei saa päästää, kuin vartiksi ulos päivässä.

-leffaillat ja elokuviin meneminen
-risteilyt
-ulkomaanmatkat
-ajanvietto kavereiden kanssa
-yökyläily
-juhliminen
-shoppailu isommassa kaupungissa ilman jatkuvaa ahdistusta
-ravintolassa käyminen ystävien kanssa ilman pelkoja ja tekosyitä

Tässä vielä muita painavampia syitä parantua. Nämä on ehkä hankalaa ymmärtää, jos on sairaudentunnoton (niin kuin minä) eikä ymmärrä esimerkiksi sitä, jos lääkäri sanoo silmiisi katsoen sydämesi pysähtyvän, jos tämä toiminta ei lopu. Itsellä ei mene nämä vieläkään jakeluun, mutta niin monesti, kun näitä onkin minulle jankattu, joku muu voi todella näitä lukiessa tajuta oman tilanteensa vakavuuden. Haluan todella uskoa, että joku väärään ajatusmaailmaan eksynyt saa avaramman kuvan tilanteestaan ja hakee lopulta apua. Siksi juuri täällä kirjoittelenkin. Että kukaan ei koe olevansa asioidensa kanssa yksin.

-olet elinvoimaisempi
-ahdistuksesi vähenee
-et kuole liian nuorena
-lääkärikäyntisi vähenevät ajanmittaan
-muiden huoli sinusta vähenee. Näin et enää satuta muita itsesi lisäksi. Satutat heitä nyt enemmän, kuin uskotkaan.
-monet ajattejevat JUURI SINUA, vaikket edes sitä tiedostaisi. He todella toivovat, että olisit terve. Ethän halua särkeä heidän sydäntään? (tämä on yksi voimalauseistani)
-masentuneisuus vähenee, olet yhä iloisempi
-elämämäsi on vielä EDESSÄPÄIN, takana on vasta pieni osa siitä, eikä taaksepäin katsota!
-elämä on paljon huolettomampaa, sinun ei tarvitse panikoida lähtiessäsi pois kotoa ystävän luokse.
-terkkari tai sairaala ei ole enää toinen kotisi, siellä ei enää tarvitse jatkuvasti käydä.
-sinun ei tarvitse pelätä, että joku menettää yöunensa sinun takiasi
-elämäsi tulee olemaan muutakin, kuin laihduttamista. Kaikella on rajansa myös laihduttamisella, vaikka sitä hehkutetaankin kaikkialla.
-elämäsi helpottuu, saat elää ilman jatkuvaa stressiä, kuten ennen sairastumista.
-olet liian nuori kuolemaan.
-kuvittele kaikkien tärkeiden läheistesi reaktio, kun he kuulevat, että olet poissa. Kuvittele omat vanhempasi yms. suremassa sinua sinun hautasi luona, kukaan ei halua tällaista!

Näitä on todellakin vielä enemmän, tässä ne, jotka ovat minun mielessäni pahoina aikoina. Muistakaa, että mistä tahansa mielenhäiriöstä paraneminen ei ole mikään viikon tai kahden juttu! Mitä rauhallisemmin etenee, sen todennäköisemmin paranee kokonaan. Liian hitaasti eteneminen ei kuitenkaan kannata, pienin askelin kun etenee, niin hyvä tulee! Ja erään tuttuni sanoin kaikkea ahdistavaa päin vain niin ne eivät enää jaksa ahdistaa sinua. Vaikka minkälainen barrikadi pelottavia asioita olisikin edessäsi, sinun on vain mentävä suoraan päin niitä, muuten ne eivät katoa ollenkaan mielestäsi. ;) Tämä kuulostaa inhottavalta, mutta minunkin oli vain pakko hyväksyä tämä totuus, muutoin en tästä koskaan tokene, eikä kukaan muukaan!


keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Tammikuinen vuoristorata

Moikkelis kaikki!

Vuoteni 2017 on edennyt todella hitaaseen tahtiin. Koko tammikuu on ollut yhtä vuoristorataa. Minä typerys ehdin jo viime vuoden puolella ajatella, että pahin ahdistus ja kamppailu ovat jo ohi. Se oli VALETTA. Joka ainut päivä on mennyt sisällä ollessa. Liikuntakiellon takia en pääse ulos kuin vain lähemmäs kymmeneksi minuutiksi. Jos edessä on kauppareissu tai sairaalalla käyminen taksilla, ei ulos ole asiaa. Useimpien olisi juuri mukavaa vain nauttia ja löhöillä sängyllä ja katsoa leffaa tai lukea jotakin. Minulle tämä vaatii enemmän ponnisteluja, kuin aamulla herääminen ajoissa. En vain osaa nauttia pelkästä olemisesta, jolloin mitään kouluasioita ei tarvitse stressata tai miettiä sitä, että jotakin epämieluisaa pitäisi tehdä. Päässäni on vain oltava aina jokin asia, joka stressaa tai ahdistaa koko ajan taukoamatta. Ainoa paikka, jossa tämä ahdistus oli lievempää, oli sairaala, mutta sairaalaa elämässäni on jo ollut tarpeeksi, enkä halua sinne enää. Siellä oli ainoastaan muutama ahdistuksenlähde, mutta ulkomaailmassa lähes joka ikinen pieni asia saa kunnon myrskyn päähäni, joka ei hellitä sitten millään.

Viime viikon keskiviikko avasi taas todella silmäni, ainakin hetkeksi. Keskiviikot ovat minun niinsanottuja koulupäiviä, jolloin käyn siis koululla terkan luona juttelemassa sekä punnituksissa. Minut punnitaan aina sokkona, jotten stressaisi määräänsä enempää, vaikka aina jonkin huolenaiheen osaan keksiä itselleni. Juuri ennen, kuin olin poistumassa terkan huoneesta, minua ei päästetykään tavallisesti enää pois. Tämä terkka sanoi, että joutuu nyt soittamaan sairaalaan kiireelliseen yksikköön sekä tädilleni tilastani. En todellakaan osannut odottaa tällaista vastaanottoa. Näin minut siirrettiin toiselle puolelle ns. lepohuoneeseen lämmittelemään, sillä koulun käytävillä on todella kylmä, ja kaikki tietävät, että palelen jatkuvasti. Oven toisella puolella puheluiden ollessa meneillään mietin taas, että miten hemmetissä näin pääsi taas käymään. Huolen minusta oli herättänyt kalpea ulkomuotoni, siniset huulet, painon jatkuva laskeminen ja surkeat verenpainearvot. Itse en kouluun saapuessani kiinnittänyt huomiota ollenkaan kalpeuteeni, vaikka aina sisään päästyäni peilailen ja harjaan hiukseni peilin ääressä. Tämä sairaus todella vääristää omaa näkemystään aivan kaikessa, ei pelkästään oman kehonsa koosta. En ollut kuulemma ikinä näyttänyt näin sairaalta. Tämä ei ole todellakaan mikään vitsi, että sairastuneet näkevät itsensä peilistä jonain muuna. Tämä on TOTTA. Sairaalaan jouduttuani jouduin toki labroihin (niistä ei enempää) ja sitten lääkärin puheille. Sain juuri lähetteen takaisin osastolle. Se käytetään, mikäli toinen lääkäri kokee sen tarpeelliseksi helmikuussa pidettävässä keskustelussa. Viime osastoreissuni, joka kesti 2kk oli minulle aivan tarpeeksi. Ulkomaailmassa ns. vapaalla jalalla eläminen oli niin vaativaa tuon jälkeen, etten halua kokea sitä enää uudelleen. Toiseksi tuolla osastolla on myös muita samasta ongelmasta kärsiviä. En jaksa taas sitä jatkuvaa vertailua ja painetta siitä, että jos naapuri jumppaa huoneessaan, niin nyt on minunkin jumpattava, että laihtuisin enemmän. Lisäksi muutenkin koin reissusta olevan enemmän haittaa, kuin hyötyä. Olen puhunut.

Tiedän toki, että sillä teolla minulle halutaan hyvää, mutta hyvälle se ei tunnu. Sairaala on aina sairaala ja sinne liittyy se laitostumisen riski ja siitä en halua uudelleen toipua. En pidä edellistä sairaalajaksoani aivan huuhaana, se oli se isoin askel siihen, että alkaisin pienin askelin parantua. Tai no omalla kohdallani lähtö alkoi nollapisteestä. Aivan yhtäkkiä edessäni todella odotti ensimmäinen lämmin lounaani yli 7 kuukauteen. Sitä edellisenä päivänä elin todellakin pelkillä vihreillä kirpeillä omenoilla. Ilman tuota kunnon sysäystä eteenpäin en enää välttämättä kirjoittelisi tässä. Sydämeni olisi todella voinut pysähtyä. Riski siihen on kyllä taas kasvanut. Päässäni soi edelleen viime keskiviikolta lause: "Jos enää kilokaan tippuu, sun sydän voi oikeasti hakata viimesiään ja pysähtyä". Haluan vielä sanoa yhden asian, että tämä tulee selväksi: Painon nostaminen ei ole yhtä helppoa, kuin terveenä. Usein kaikkialla nähdään, että painon pudottaminen on aina mahdottoman vaikeaa ja lihoaminen liiankin helppoa. Tässä tilanteessa asiat ovat aivan toisin. Sanon tämän vain siksi, että todella yritän koko ajan selvitä hengissä, enkä turhaan täällä jaarittele. Toisin sanoen aluksi painon pudotus oli itsellä haastavaa, mutta otin nyt sen haasteen palata lähes ennalleni samaa vaikeampaa kautta. Nyt fyysisesti etenen eri tavalla, mutta henkisesti aivan samaa vaikeampaa reittiä. Reitti ei ole ikinä täysin esteetön, aina on luvassa niitä huonojakin päiviä. Tämä matka tulee olemaan yksi elämäni rankimpia, mutta tästä aion myös selvitä hengissä!

Tässäpä oli minun kuulumisiani viime viikolta. Katsojien huima nousu toi lisää intoa kirjoitella teille ja ehdotelkaahan toki, jos haluatte minun kirjoittavan jostakin tietystä aiheesta. Pysykää vahvoina rakkaat, älkääkä luovuttako, vaikka mikä ikinä aikookin hidastaa tahtianne! Niin normaalissa elämässä, kuin kamppailussa, ketkä ovat sotarintamalla! 💜

maanantai 9. tammikuuta 2017

Paluu arkeen

Hei ystävät rakkaat!

Olen itse oikeastaan koko loman odottanut koulujen alkua. Piiiitkän kolmikuukautisen loman jälkeen oikein kaipaan kouluun. Jos tätä kouluksi voi nyt edes sanoa. Lukiossahan on aina tapana lukea ainakin neljää kurssia kerrallaan. Itse tipahdin viimeisiltä kursseiltani pois ja jäljelle jäivät vain vanhojentanssit. Täpärällä oli kyllä sieltäkin tippuminen, mutten ikinä sallisi poisjäämistä lukion kohokohdasta kakkosluokkalaisena. Huomaan ja oikein tunnen sen, että monet koulussa ihmettelevät, että mitä hittoa teen jossakin vanhojentansseissa tämänkuntoisena. Tiukkaa on peruskuntoni kannalta välillä tehnyt, mutta on vain taisteltava. Monissakin harkoissa on pyörtyminen käynyt tosi lähellä. Pitää kuitenkin ajatella, että palkintoni odottaa edessäpäin. Nimittäin onnistuneet vanhojentanssit. Ja pukuakaan en ole vielä ehtinyt hankkia, kun en ole ollut ns. vapaalla jalalla, kun mekot olisi ollut hyvä hankkia. Aika onkin varattu sovittelua varten jo tiistaille! En malta odottaa sitä hetkeä, kun löydän juuri sen oikean mekon. Minulla on jo melko tarkka visio, millaisen haluan. Sen on oltava vaaleansävyinen, olkaimellinen ja siinä saisi olla hieman tylliä, tai muuten ilmavampi helma. En halua aivan vartalonmyötäistä mekkoa, sillä harvoinhan sellaista tyllipilveä päälleensä saa, ehkä seuraavan kerran, jos menisin naimisiin. Laitan varmasti kuvaa, kun mekkoni löydän ;)

Ja muutenkin haluaisin kertoa vähän kuulumisiani. Loppulomani on ollut henkisesti todella rankka. Kaikki arkisetkin asiat tuntuvat valtavalta taakalta. Ja kaiken lisäksi omaa liikuntakieltoani kiristettiin jälleen. Toisaalta tiedostan, että hyvä niin, sillä ateriasuunnitelmaani ei silloin tarvinnut kasvattaa. En vain ollut valmis. Joka ikinen päivä on yhtä kamppailua sen kanssa, että pääsenkö luistamaan jonkin ruuan kanssa, tai menisinkö oksentamaan. Joka ainut hetki menee näiden ajatteluun. Nämä ovat edelleen sen OIKEAN koulunkäynnin esteenä. En saa aloittaa koulunkäyntiä, ennen kuin nämä perusasiat ovat kunnossa. Niin kauan ns. pakotettu sairaslomani jatkuu. Nämä vanhojentanssit ovat vain poikkeus, jotta saisin elämääni jotakin sisältöä. En voi/ehdi/halua viettää aikaa kavereideni kanssa, sillä kyse olisi vain tunnista tai parista ja minun olisi lähdettävä kotiin syömään. Jos kavereitani olisi läsnä koko asiasta ei syntyisi muuta, kuin suuri tappelu, sillä en voi syödä oikeastaan kenenkään muun, kuin yhden ihmisen läsnä ollessa. Ja tämäkään ei saa vain huvikseen istua vieressä, vaan tämänkin on syötävä samaan aikaan, jotta ahdistus ei olisi niin kamalaa. Näin en näe tai kuvittele, että tämä syö minua vähemmän päivän aikana. Terveen korville tämä voi kuulostaa todella naurettavalta, mutta totta tämä on. Tänään tulee kuukausi siitä, kun pääsin pois sairaalasta. Aika on mennyt täällä vapaudessa todella hitaasti. Päiväni ovat vailla sisältöä. Arkeeni väriä tuo sairaalareissut, joita on ainakin kolme viikossa. Odotan sitä hetkeä, kun voin taas nauttia elämästä.

Jos teillä on joitakin postailutoiveita, esim. kokkausohjeita, valokuvailua yms. niin antaa palaa vain. Tylsyyden keskellä olisi kiva tehdä muutakin, kuin istua koneella katsoen Sykettä Areenasta. Ps. Syke on ihan paras sarja suosittelen katsomaan. Sairaalasarjojen katselu on ollut parasta ajanvietettäni koko loman. Kohta olenkin katsonut kaikki jaksot ja elän niin taas siinä tyhjyydessä, kun ei ole mitään sarjoja kesken katsottavana. Haluan vielä sanoa tsemppiä teille opiskeluun ja muutenkin elämässä pärjäämiseen!