keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Tammikuinen vuoristorata

Moikkelis kaikki!

Vuoteni 2017 on edennyt todella hitaaseen tahtiin. Koko tammikuu on ollut yhtä vuoristorataa. Minä typerys ehdin jo viime vuoden puolella ajatella, että pahin ahdistus ja kamppailu ovat jo ohi. Se oli VALETTA. Joka ainut päivä on mennyt sisällä ollessa. Liikuntakiellon takia en pääse ulos kuin vain lähemmäs kymmeneksi minuutiksi. Jos edessä on kauppareissu tai sairaalalla käyminen taksilla, ei ulos ole asiaa. Useimpien olisi juuri mukavaa vain nauttia ja löhöillä sängyllä ja katsoa leffaa tai lukea jotakin. Minulle tämä vaatii enemmän ponnisteluja, kuin aamulla herääminen ajoissa. En vain osaa nauttia pelkästä olemisesta, jolloin mitään kouluasioita ei tarvitse stressata tai miettiä sitä, että jotakin epämieluisaa pitäisi tehdä. Päässäni on vain oltava aina jokin asia, joka stressaa tai ahdistaa koko ajan taukoamatta. Ainoa paikka, jossa tämä ahdistus oli lievempää, oli sairaala, mutta sairaalaa elämässäni on jo ollut tarpeeksi, enkä halua sinne enää. Siellä oli ainoastaan muutama ahdistuksenlähde, mutta ulkomaailmassa lähes joka ikinen pieni asia saa kunnon myrskyn päähäni, joka ei hellitä sitten millään.

Viime viikon keskiviikko avasi taas todella silmäni, ainakin hetkeksi. Keskiviikot ovat minun niinsanottuja koulupäiviä, jolloin käyn siis koululla terkan luona juttelemassa sekä punnituksissa. Minut punnitaan aina sokkona, jotten stressaisi määräänsä enempää, vaikka aina jonkin huolenaiheen osaan keksiä itselleni. Juuri ennen, kuin olin poistumassa terkan huoneesta, minua ei päästetykään tavallisesti enää pois. Tämä terkka sanoi, että joutuu nyt soittamaan sairaalaan kiireelliseen yksikköön sekä tädilleni tilastani. En todellakaan osannut odottaa tällaista vastaanottoa. Näin minut siirrettiin toiselle puolelle ns. lepohuoneeseen lämmittelemään, sillä koulun käytävillä on todella kylmä, ja kaikki tietävät, että palelen jatkuvasti. Oven toisella puolella puheluiden ollessa meneillään mietin taas, että miten hemmetissä näin pääsi taas käymään. Huolen minusta oli herättänyt kalpea ulkomuotoni, siniset huulet, painon jatkuva laskeminen ja surkeat verenpainearvot. Itse en kouluun saapuessani kiinnittänyt huomiota ollenkaan kalpeuteeni, vaikka aina sisään päästyäni peilailen ja harjaan hiukseni peilin ääressä. Tämä sairaus todella vääristää omaa näkemystään aivan kaikessa, ei pelkästään oman kehonsa koosta. En ollut kuulemma ikinä näyttänyt näin sairaalta. Tämä ei ole todellakaan mikään vitsi, että sairastuneet näkevät itsensä peilistä jonain muuna. Tämä on TOTTA. Sairaalaan jouduttuani jouduin toki labroihin (niistä ei enempää) ja sitten lääkärin puheille. Sain juuri lähetteen takaisin osastolle. Se käytetään, mikäli toinen lääkäri kokee sen tarpeelliseksi helmikuussa pidettävässä keskustelussa. Viime osastoreissuni, joka kesti 2kk oli minulle aivan tarpeeksi. Ulkomaailmassa ns. vapaalla jalalla eläminen oli niin vaativaa tuon jälkeen, etten halua kokea sitä enää uudelleen. Toiseksi tuolla osastolla on myös muita samasta ongelmasta kärsiviä. En jaksa taas sitä jatkuvaa vertailua ja painetta siitä, että jos naapuri jumppaa huoneessaan, niin nyt on minunkin jumpattava, että laihtuisin enemmän. Lisäksi muutenkin koin reissusta olevan enemmän haittaa, kuin hyötyä. Olen puhunut.

Tiedän toki, että sillä teolla minulle halutaan hyvää, mutta hyvälle se ei tunnu. Sairaala on aina sairaala ja sinne liittyy se laitostumisen riski ja siitä en halua uudelleen toipua. En pidä edellistä sairaalajaksoani aivan huuhaana, se oli se isoin askel siihen, että alkaisin pienin askelin parantua. Tai no omalla kohdallani lähtö alkoi nollapisteestä. Aivan yhtäkkiä edessäni todella odotti ensimmäinen lämmin lounaani yli 7 kuukauteen. Sitä edellisenä päivänä elin todellakin pelkillä vihreillä kirpeillä omenoilla. Ilman tuota kunnon sysäystä eteenpäin en enää välttämättä kirjoittelisi tässä. Sydämeni olisi todella voinut pysähtyä. Riski siihen on kyllä taas kasvanut. Päässäni soi edelleen viime keskiviikolta lause: "Jos enää kilokaan tippuu, sun sydän voi oikeasti hakata viimesiään ja pysähtyä". Haluan vielä sanoa yhden asian, että tämä tulee selväksi: Painon nostaminen ei ole yhtä helppoa, kuin terveenä. Usein kaikkialla nähdään, että painon pudottaminen on aina mahdottoman vaikeaa ja lihoaminen liiankin helppoa. Tässä tilanteessa asiat ovat aivan toisin. Sanon tämän vain siksi, että todella yritän koko ajan selvitä hengissä, enkä turhaan täällä jaarittele. Toisin sanoen aluksi painon pudotus oli itsellä haastavaa, mutta otin nyt sen haasteen palata lähes ennalleni samaa vaikeampaa kautta. Nyt fyysisesti etenen eri tavalla, mutta henkisesti aivan samaa vaikeampaa reittiä. Reitti ei ole ikinä täysin esteetön, aina on luvassa niitä huonojakin päiviä. Tämä matka tulee olemaan yksi elämäni rankimpia, mutta tästä aion myös selvitä hengissä!

Tässäpä oli minun kuulumisiani viime viikolta. Katsojien huima nousu toi lisää intoa kirjoitella teille ja ehdotelkaahan toki, jos haluatte minun kirjoittavan jostakin tietystä aiheesta. Pysykää vahvoina rakkaat, älkääkä luovuttako, vaikka mikä ikinä aikookin hidastaa tahtianne! Niin normaalissa elämässä, kuin kamppailussa, ketkä ovat sotarintamalla! 💜

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti