lauantai 6. toukokuuta 2017

Asioita, joita ei tule ajatelleeksi sairastumisesta. (omat kokemukset)

Heippa taas pitkästä aikaa!

Tässä on minulla kohta sitä oikeanlaista koulua vierähtänyt kokonainen kuukausi, eli olen vasta äskettäin palannut oikeasti arkeen. Edellinen postaukseni arkeenpaluusta oli pikemminkin lukiollakäyntiä, jossa kävin vain ja ainoastaan vanhojentanssien harjoituksissa. (jotka nekin sitten pantiin poikki loppumetreillä, eli en päässyt tanssimaan niitä wanhoja.) Nyt minulla on taas yhä enemmän oikeanlainen kuva terveen ihmisen elämästä. Vaikka se minun kohdallani ei ole lähelläkään sitä aitoa menoa, joudunhan noudattamaan ankarasti ravitsemusterapeutin laatimaa ateriasuunnitelmaa, ravaamaan kouluterkalla viikottain ainakin kerran viikossa, käymään kaiken maailman lääkäreillä ja muilla, joilla nyt aivan normaalitilassa olevat nuoret eivät käy.

Minulta on kyselty jatkuvasti, onko tämä paranteleminen juuri sellaista, kuin annetaan ymmärtää. Minun vastaukseni tähän on jyrkkä ei! Kaiken maailman nettilehdet ja koulun terveystiedonkirjat antavat enimmäkseen sellaisen kuvan, että sairastuneen arki on pelkkää riskikäyttäytymistä, ja sitten aivan kuin kaikki loppuisi vain seinään!? No eihän se nyt ihan näin mene. Kerron nyt tästä oman päälle kuusikuukautisen matkani kokemuksesta, millaista se paranevan arki oikeasti on. Se on jotakin aivan muuta, kuin koulussa on opetettu.

Kaikki alkaa siitä hetkestä, kun jouduin sairaalaan riutuneen tilani vuoksi. Terve ihminen ajattelisi, että ruoka voisi maistua älyttömän hyvälle monien kuukausien paastojen ja omenoidenpopsimisen jälkeen, nälkä voisi olla kiljuva. Näin asiat eivät kuitenkaan olleet. Väittelyt hoitajien kanssa olivat arkipäivää. Kehoni oli niin sekaisin, ettei minulla ollut näläntunnetta lainkaan. Eikä ole muuten vieläkään monien kuukausien jälkeen. Kai se joskus sitten yllättää, kun aika on oikea ja olen paremmassa jamassa. Samalla oma kehoni reagoi varsin voimakkaasti siihen, kun sitä ruokaa yhtäkkiä alkaakin tulemaan: mahani oli kerännyt niin paljon nestettä ja turvotusta, että paitaa nostaessa näytin siltä, kuin olisin ollut raskaana. Samoin nestettä kertyi myös jalkoihin. Minua huimasi jatkuvasti ja ruokailujen jälkeen oli vain pakko pukea paksun neuleen päälle pitkä ja paksu neuletakki ja käpertyä huovan alle. Se kylmyys oli jotakin aivan sietämätöntä, ja kärsin siitä edelleen. Samalla kylmyydestä kärsittyäni kehossani alkoi samankaltainen reaktio, kuin vastasyntyneillä vauvoilla. Ihon ohetessa liikaa siihen alkaa kasvamaan sellaista ohutta, vaaleaa karvaa, lanugoa. Vaikka se iho ajan kanssa paksuuntuisikin, se karva ei välttämättä katoa ollenkaan, mutta joillakin se katoaa, onneksi.

Ja nyt siitä, mistä ei niinkään paljoa mediassa tai koulussa kerrota: paranemisen kesto ja kuinka rankkaa se oikeasti onkaan. Paraneminen ei tapahdu siinä ajassa, kun sinulle saadaan se paino sinne normaalin rajoille. Silloin se fyysinen tila saadaan lähemmäksi sitä tervettä. Jos kroppaan on tullut jo muuta vahinkoa, esimerkiksi sydämeen, luihin luukato tai lihaskato, on siinä vielä paljon tekemistä, jos asialle voi vielä jotakin. Henkinen paraneminen voi viedä keskimäärin sen kolmekin vuotta! Nyrkkisääntönähän yleensä on, että paraneminen vie ainakin tuplat enemmän aikaa, kuin sairastuminen, eikä anoreksiaan tai muihinkaan syömishäiriöihin päivässä, tai edes muutamassa kuukaudessa sairastuta. Enimmillään se vie jopa kymmenisen vuotta, joillakin se mielentila vain helpottaa, mutta väärät ajatusmallit seuraavat hautaan asti. Se on niin yksilöllistä, millä tavalla kukakin paranee. Joidenkin paraneminen voi lähteä yksinkertaisesti siitä, että hän menisikin vain yhtäkkiä jääkaapille ja alkaisi syömään. Joidenkin paraneminen sitten alkaa sieltä sairaalasta. Paraneminen on jatkuvaa kamppailua oman pään kanssa 24/7 ja sitä ei useimmiten ilman toisten ihmisten apua jaksa. Monella taustalla myllää myös pahaa ahdistuneisuutta ja/tai masennusta. Sitä kipua ei voi edes sanoin kuvailla. Eikä kukaan pysty porautumaan toisen pään sisään kuulostelemaan, että millaista se paraneminen on. Näin se vain ikävä kyllä menee.

Lähempänä kouluunpaluuta, huomasin jotakin omituista joissakin tutuissani. Niin ystävissäni, kuin muussakin lähipiirissäni. Minulle ei enää puhuttu, olin kuin läpikuultava haamu. Näitä kavereita näin muutenkin jo ennen sairastumista harvemmin, sillä emme käy samaa koulua. Huomannen sen, että riskikäytökseni on vaikuttanut myöskin kaverisuhteisiini. Milloin kukakin syyllistää minua siitä, miten olen saanut itseni tahallani sairaaksi. Ei kukaan ikinä haluaisi ajautua tähän tilaan. Ne, ketkä anoreksiaa havittelevat, eivät tiedä mistään mitään, mitä onkaan vastassa. Onneksi minulla on tukena edes ne muutamat tärkeät ystävät, jotka ovat pysyneet mukana rintamallani. Olen siitä hyvin kiitollinen ❤

Juoruja saattaa hyvinkin kuljeksia ympäri koulua tai työpaikkaa, sitä en edes ihmettelisi. Muistan sairaalasta päästyäni kuljeskellessani koulun käytävillä neuleessa ja legginseissä. (käytän nykyäänkin mieluummin peittävämpää vaatetusta, sillä en siedä itseäni vieläkään) Ihmiset menivät ehkä hieman hiljaisemmiksi, ja kuulin jonkun sanovan näin: "vitsi ku mäkin oisin yhtä laiha, kuin Henna". Otin tuon silloin vielä kehuna ja mielsin sen siihen, että olen saanut tehtyä kunnon suorituksen. Tai no miellänhän mä sen vieläkin siten. Ehkä ymmärrän tuon oikealla tavalla, kun olen terveempi, matka on vielä pitkä. Nyt jälkeenpäin ajateltuna, tuo oli todella ikävää, sillä tuo tyttö ei välttämättä tiennyt, mitä käyn läpi ja mitä kaikkea on ollut takanapäin. Toivon, että laihuuteen suhtautumiseen tulisi muutos yhteiskunnassa, vaikka itse sitä edelleenkin havittelen, vaikka suunnan pitäisi olla aivan toinen. Onneksi toisaalta sinne ei ole menemistä, tai joukko uusia ongelmia seuraisi minua.(mm. sairaala, koulun keskeytyminen, jopa loppuminen, muutto pois kotoa jonnekin syömishäiriöyksikköön, yms.) Näiden ajatteleminen saa käännettyä ajatukseni pois noista ajoista,

Eli tiivistettynä: monetkin ulkopuoliset saavat tietää tilanteestasi tavoin tai toisin, kaverit saattavat jättää sinut, ja saat tietää, ketkä ovat niitä oikeita ystäviäsi. Samalla saatat huomata, että kehosi on totaalisesti sekaisin, tunteet ovat kovilla ja kehon reaktiot ja uudelleenstarttaaminen voivat aiheuttaa niin fyysisiä kun henkisiäkin kipuja. Tässä ei todellakaan ole kaikkia asioita, joita voi tapahtua, tässä ovat ne mieleenpainuneimmat, jotka minua seurasivat. Kaikki eivät koe kaikkia asioita, oma parantuminen on aina hyvin yksilöllistä ja jotkut asiat auttavat toisia toipumisessa ja jotkut seikat taas eivät. Olemme kaikki niin erilaisia ja omalaatuisia. Ulkokuori ei paljasta paljoakaan ihmisestä, vaan kaikki tärkein on tämän sisällä, ja siihen pääsee vain käsiksi tutustumalla. Älkää siis tuomitko ketään ulkonäön perusteella, kaikki kaunein löytyy aina sisältäpäin! ❤

Lenkkipolulla olen jo huomannut ihania kevään merkkejä! Tällaisen kukkakimppukuvan merkeissä toivotan kivaa kevään alkua ja muistakaa rakastaa myös itteänne!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti